Joku viisas ihminen joskus sanoi että koira on omistajansa heijastus. Olen omakohtaisesti saanut todeta että näin se todellakin on. Meillä on ollut melko synkkä kesä. Rankkaa on ollut työ rintamalla ja kotona. Tämä kaikki on vaikuttanut isosti varsinkin Ansaan.. ja lopulta myös minuun. On ehkä jopa hieman typerää kirjoittaa näistä asioista tänne mutta ne kuitenkin koskevat kokonaisvaltaisesti koirieni elämää..
Viimeisen parin viikon aikana tilanteet ovat kärjistyneet niin että olin jo aivan varma että tästä en selviä, tätä en jaksa. Samalla seurasin kun rakkaista rakkain koirani Ansa hidastui lenkillä hidastumistaan. Elämän ilo näytti valuvan pois vilkkaasta ja aktiivisesta koirastani. Vein Ansan lääkärille mutta mitään sellaista joka seittäisi hidastumisen itsessään ei löytynyt. Minä vajosin entistä enemmän kun en tiennyt mitä olisin tehnyt ja surin jo valmiiksi koiran menettämistä joka sai mieleni painumaan entisestään.
Viimein sain avattua keskustelun kotona ja selvitettyä asioita. Asiat eivät ole vielä korjaantuneet mutta toivottavasti menossa kohti parempaa.
Heti seuraavana päivänä kun olin itse saanut oman mieleni synkkää pilveä rikottua juoksi Ansa ensimmäistä kertaa lenkillä kuukausiin kaukana minusta. Tajusin miten se on koittanut pitää minusta huolta. Ansa tuo uskollisista uskollisin ei väistynyt rinnaltani hetkeksikään kun kävelin vevollisuudesta lenkkejä koirieni kanssa itkien ja allapäin. Nyt viimein se taas uskalsi jättää minut selviytymään yksin.
Kiitos, kiitos ihan kaikesta Ansa <3
<3
VastaaPoista